Kuten jo tuossa aiemmassa kirjoituksessa hienovaraisesti uskalsin odottaa, herra Säädöllä oli tuhat vinkkiä, miten netti saadaan taas toimimaan. Ja se toimii!!! Herra Säätö, olet paras!!!

Tänään on jo huomattavasti helpompi olo (kun nyt tämä nettikin toimii)! Osasin eilen käydä kaupassa ja sain sieltä tarvitsemani. Asunnolla keskustelimme omistajan kanssa matkustelusta, kulttuurishokista sekä koti-ikävästä ja tuntui kerrassaan niin mukavalta kuulla, että en ole maailman ensimmäinen ihminen, joka on vieraassa maassa aivan "kuuppa" sekaisin! Ja vaikka asunnolle ei saakaan nettiä se ei harmita niin kuin olisi saattanut olettaa. On itse asiassa hyvä mietiskellä ja keskittyä itsensä kokonaisvaltaiseen hoitamiseen. Jo tänne tullessa ajattelin, että keskittyisin pitämään itsestäni paremmin huolta ilman kiirettä ja hosumista.

Tämän hetkinen huoneeni (loppuviikosta muutan toiseen) on normaali makuuhuone, jossa on kahden hengen sänky. Huoneessa on myös suuria, tummia kirjahyllyjä ja kaappeja, joiden pinnasta voi melkein peilata itsensä. Kirjahyllyissä on paljon virolaista kirjallisuutta ja löytyypä joukosta muutamia viron kielelle käännettyjä klassikoitakin: Pipi Pikksukk (Peppi Pitkätossu), Kolm musketäri (Kolme muskettisoturia) ja Tuhat üks ööd (Tuhat ja yksi yötä).

Mutta voi miten typeriä sitä ihminen puuhailee ja miettii, kun on jollain tapaa shokissa! Ostin nimittäin tulomatkalla laivalta rannekellon ja huomasin tänne tultuani, kun avasin paketin, että se ei toimi. Aikani sitä kirottua päätin, että käyn jossain kellosepänliikkeessä laitattamassa siihen patterin. Noh, menin sitten kaupungille ja kävin parissa liikkeessä, mutta molemmissa minut neuvottiin kääntymään jonkun toisen liikkeen puoleen (mikä lie ollut syy, kellosepänliikkeitä kun olivat…). Niinpä sitten tympäännyin ja laitoin kellon laukkuun. Asunnolle tultuani otin kellon taas esille, katselin sitä hetken ja tempaisin irti kellotaulun vieressä olevan nupin alta pienen muovisen lätkän. Ja kappas vaan, kello alkoi tikittää! Ja kaikista hölmöintä tässä on se, että näpräsin lätkää jo aiemminkin ja mietin pienillä hätäisillä aivoillani, että "Mikähän tämä on?"… Kyllä se vaan on niin, että ajatustyöskentely on hädän hetkellä "juosten kustua".

Jeps, kokonaisuudessaan nämä muutamat päivät ovat olleet tunteikkaita. Eilen kävellessäni kaupungilla tunsin valtavaa hämmennystä ja yksinäisyyttä (satojen ihmisten keskellä!). Minusta tuntui, etten osaa tehdä mitään enkä saa edes ostettua mitään. Mutta tosiasiahan kuitenkin on, että raha "räägii" solkkaavaa suomalaista paremmin! Syöminen on ollut myös hieman heikonlaista, joten jossain vaiheessa verensokeri alkoi laskea ja piti käydä ostamassa suklaata sekä istuskella hetki ostoskeskuksen vilinässä. Illalla jalat olivat kipeät rivakasta kävelemisestä (ovat edelleenkin), kävelemistä kun joutuu täällä harrastamaan enemmän kuin kotona (mikä on kyllä vaan hyväksi!).

Kokonaisuudessaan kaikki on hyvin, nyt kun tosiaan tämä nettikin taas pelittää. Kohta lähden Kumuun, Eesti Kunstimuuseumiin. Kävin siellä viime vuonnakin pari päivää sen jälkeen, kun se oli avattu, mutta menen kyllä innolla uudestaan. Huomenna onkin sitten tiedossa jo pari vierailua sosiaalialan työpaikkoihin, joten huomenna en ehkä ehdi kirjoitella.

Kameraa en ole vielä käyttänyt, joten ei ole kuviakaan mitä laittaa. Ajattelin viikonloppuna käydä vanhassa kaupungissa ja ottaa kameran mukaan, joten jospa sitten saisin tännekin muutaman otoksen!